Metsään mennään. Vai mennäänkö?

Partiosta saisi kirjoitettua ihan oman bloginkin, mutta olen vahvasti sitä mieltä että ketään ei niin paljoa voi aihe kiinnostaa. Siksi saattekin tyytyä näihiin satunnaisiin kannanottoihin ja mietintöihin.

Partio on ollut ykkösharrastus mulla pitkään. Niin pitkään että mahtava viha-rakkaus-suhde on hyvässä vauhdissa. Välillä ottaa päähän niin hulluna, ja välillä taas on ihan helmee. Siinä se olennaisin kai.

Viestijän pitäisi tietenkin olla lähes yliluonnollisen sosiaalinen persoona, joka tulee kaikkien kanssa toimeen ja juttu lentää kenen tahansa kanssa. Norjassa törmäsin ensimmäisen kerran ihmiseen, jonka kanssa mulla ei ollut mitään yhteistä (=ei mitään sanottavaa). Tunne taisi olla molemminpuolinen.

Partiossa tapaa monia hyviä tyyppejä, mutta tietenkin myös niitä, joiden kanssa minkäänlainen symbioosi ei onnistu. Partiossa on kaikille tilaa, mikä tekee harrastuksesta haastavaa. Monesti ongelma ei ole se, etteikö asioita voisi hoitaa yhdessä, mutta toisaalta; jos tekee jotain vapaaehtoisesti, onko vähän typerää että tekee sitä ihmisen kanssa, josta ei suoraa sanottuna pidä. Pieni dilemma tässä.

Asiaa voi tietysti ajatella myös siltä kannalta, että ehkä on jotain tsänssejä kasvaa ihmisenä, kun joutuu työskentelmään erilaisten ihmisten kanssa. Taitaa olla partion perusajatus.

Moni partiolainen puhuu "elämäntavasta". Ehkä myös itse tein joskus näin. Mutta ei nyt kuitenkaan liioitella. Harrastus se partiokin on. Siitä maksetaan, siihen käytetään aikaa, siellä puuhastellaan sitä ja tätä. Aktiivisuus onkin yksi asia joka erottelee partiolaisen toisesta ja aiheuttaa ehkä myös konflikteja. Kaikki eivät ole valmiita panostamaan yhtä paljon aikaa ja resursseja harrastukseen. Pitäisikö tuo harrastus-sana vielä alleviivata?

Itseäni usein ärsyttää liiallinen paperinpyörittely. Parperipartio, niin kuin on tapana sanoa. Valitettavaa on, että nyky-yhteiskunta tavallaan vaatii sitä.

Metsään mennään. Vai mennäänkö?

Jupinaa

Suomessa, kuten monessa muussakin maassa, on käytössä jokamiehenoikeudet. Nämä kaikille varmaan jossain määrin tutut ohjeet, joiden mukaan toimiessaan ei pitäisi saada aikaiseksi konflikteja tai aiheita sakkolappujen kirjoitukselle.

Voitaisiinko samaa käytäntöä soveltaa myös esimerkiksi kimppa-asumiseen. Jokamiehenkimppkämppäsäännöt voisivat sisältää esimerkiksi seuraavia kohtia:

• Jääkaapissa ei ole asiaa toisten hyllylle. Mikä on toisen hyllyllä, on toisen omaisuutta, sinne ei ole asiaa.
• Vaikka yöpyisit omassa huoneessasi, tulee siellä olla hiljaa keskellä yötä. 
• Muiden tavaroihin ei tarvise turhaa koskea, siitä saa enemmän kuin murhaavia katseita. 
• Mikäli toisen asioita lainaa, tulee ne korvata tai palauttaa. Asioita joita ei voi korvata, ei tule lainata.
• Nasaali-äänisten deittejen raahaaminen kotiin yöllä on sallittua vain jos ne osaavat olla hiljaa.

Kimppa-asuminen ei sovi kaikille, ja parasta olisikin jos ihmiset itse tajuaisivat etteivät ole kykeneviä asumaan muiden kanssa. Liikaa nipottavien perfektionistien tulisi pysyä soluista kaukana, mutta myös liian leväperäisten ihmisten. Mitä tästä siis voidaan päätellä? Kimppakämppä toimii vain jos toisia kunnioitetaan, ei niuhoiteta liikaa vaan sopivasti, ja mietitään mitä milloinkin tehdään. 

Viestintää. Mitäs muuta tässä tarvitaan.

Mutteripannuopissa

Kaksi päivää mummolassa teki taas hyvää.

Noina hetkinä välillä miettii millainen itse tuleekaan olemaan kun ikää on 80+. Toivottavasti olisin yhtä mahtava kuin omat mummot. Onko väärin haaveilla jo eläkepäivistä, jos vielä opiskelee?

Mummolassa on aina oma viehätyksensä. Siellä nukkuu hyvin ja mieli lepää ,kun oikeastaan mitään tekemistä ei ole. Päivää rytmittävät kahvihetket ja opin muuten keittämään espressoa mutteripannulla. Nam!

Viestintäihmisenä Hilkka Ahteen setit AKT:n kanssa kiinnostavat. Ilman mummolaa olisin luultavasti tyytynyt selaamaan nettilehtien otsikoita, ehkä katsomaan uutisia. Mutta ei. Mummolassa katsellaan A-studiot ja muut ohjelmat jäätävän tylsiltä vaikuttavat ohjelmat. Huomasin mummon olevan hiukan skarpimpi seuraamaan ajankohtaisia asioita kuin mihin itse kykenen. Ja että A-studio on ihan ok.

Aika. Eläkeläisellä on sitä enemmän. Tekosyitä, sanoisi moni. Niin minäkin.

Aina ei koulutus kerro sitä, mistä itsensä voi keski-ikäisenä löytää. Hilkka Ahde, viestintäpäällikkö. Koulutukseltaan lastentarhanopettaja. Löydänkö mä siis itseni lastentarhasta ennen viidenkympin-villitystä?